Sää ennuste: ulkona sadekuuroja, sisällä aurinkoista

Tasapaino, se on sana joka kuvaa parhaiten tämänhetkistä olotilaani. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaaki, niin tuntuu että ensikertaa elämässäni elämäni on halinnassa ja tasapainoista. Minulla ei ole kiire mihinkään, ei tarvetta toteuttaa mitään. En kaipaa uutta, en vaihtelua, minua ei väsytä eikä pitkästytä. Olen onnellinen tässä ja nyt, eivätkä edes pimenevät illat ja pikkuhiljaa lähelle hiipivä syksyn kylmyys saa minua masentumaan!
Temperamentttisena, ja spontaanina ihmisenä tasapaino on minulle hyvin vierasta. Ennen se oli jopa pelottavaa. Pyrin välttämään sitä viimeiseen asti. Aina kun asiat alkoivat tuntua liian tutuilta ja turvallisilta, kun osasin liian hyvin ennustaa huomisen, minä pakenin.
Pakenin henkisesti, joskus jopa fyysisesti. Oli taas löydettävä jotain uutta: uusi seikkailu, uusi haaste, uusi tuttavuus, uusi mitätahansa.. Jännytysten ja elämysten hakeminen piti minut kiinni siinä tunteessa, että elän. Ajattelin: jos pysähdyn, en kukoista enää. Kuvittelin kai näivettyväni kasaan. Pelkäsin tulevani, tylsäksi, vanhaksi, aikuiseksi . . .

Mitä sitten kävi? Enpä tiedä. Ehkä se oli se yksi krapulainen iltapäivä IKEAssa: makoilua esittelysängyissä käsi kädessä. Tai se kun polvistuit eteeni sydäntavella, pakkasessa, yön pikkutunneilla. Kaksi punaista viivaa rinnatusten vaalealla taustalla hotellin kylpyhuoneessa -"elämän viivat". Pienet sormet kietoutuneena sormeni ympärille. Ehkä hento ääni ja hymy, johon herään joka aamu klo 5.30, enkä voi kuvitellakaan olevani vihainen aikaisesta herätyksestä. Perheen keskiset kävelyretket puistossa. Utelias, luottavainen ilme pienillä kasvoilla - kaikki on uutta ja ihmeellistä, sinun tehtäväsi on toimia oppaana. Shoppailu nettikaupoissa, joihin ei tarvitse ottaa lasta ja rattaita mukaan. Pelireissut, kun katsomossa oma fanijoukkoni seuraa peliä sylikkäin tuttipullosta maitoa siemaillen. . . Jokin ehkä noista sen teki, tai ehkä se oli jokin muu, en tiedä. Sen vain tiedän, että enää en ole pakosalla.

Elämäni on seikkailua, joka päivä. Kieroksia on vain hieman vähemmän. Ehkä joka nurkan takana ei enää odota uudet kasvot ja vieraat kuviot, mutta haasteita siellä kuitenkin odottaa. Toisille tämä voi kuulostaa tylsältä, juuri siltä, mitä pelkäsinkin. Mutta ei, tässä minä yhä olen - elossa, omana itsenäni. Olen vain löytänyt jotakin uutta, jotakin hyvinkin jännittävää. Tämä on seikkailuistani ehkä jännittävin. Haaste on henkilökohtainen, ja vaatii enemmän tahdovoimaa kuin mikään aiemmin.

Olen siis löytänyt tasapainon arjesta, ja haasteeni on sen säilyttäminen. Tänään tiedän jotakin sellaista, jota en ennen voinut kuvitellakaan olevan totta: tasapaino ei tarkoita välttämättä tylsyyttä. Se ei ole välttämättä myöskään ennalta-arvattavuutta. Se on vain rauhallisuutta sisällä, tietoisuus siitä, että on löytänyt paikkansa. En etsi mitään uutta tänään, tuskin huomennakaan. Tänään elän tasapainoista arkea, tasapainoisen itseni kanssa. Tiedän missä minuun kuuluu olla, tiedän tulevan haasteeni, paikkani on vain olla: tässä ja nyt.
Muistan kuitenkin, että jonakin päivänä paikkani voi olla myös jossain aivan toisaalla. Sitä en kuitenkaan mieti tänään, sen hetki on sitten silloin, jos on. . . Olen löytänyt mukavan pienen etapin matkani varrelta. Tähän haluan pysähtyä, katsella ympärilleni ja viipyä ainakin hetken. . . :)

Ihanaa maanantaita kaikille paikkansa arjesta löytäneille ja paikkaansa yhä etsiville! <3

Miten pysyä mukana kun aika vierii ja elämä muuttuu?

Usein kysytään, miten pysyä mukana alati muuttuvan maailman matkassa. Minulle tuntuu olevan jo tarpeeksi suuri kysymys se, miten pysyä mukana oman elämänsä muutoksissa! Aikaa kuluu ja ajatukset muuttuvat, elämän tilanteet tuntuvat vaihtuvan joskus nopeammin kuin sukat jalassani. (enkä yleensä samoja sukkiakaan vuorokautta pidempään jaloissani pyöritä) :) Suurimpana muutoksena viimeiseen allekirjoittaneen mietelmään on tämä täysin uusi sivu, joka on nyt kääntynyt elämässäni.

Sivilisäädyn muutokseenkaan ei ole pitkä matka, mutta on jännittävää huomata, miten uusiksi elämänsuunnitelmat ja tavoitteet voivatkaan hetkessä muuttua. Prioriteetiksi on nyt noussut oman (kerrostalo)kodin sekä talouden jakaminen ja ylläpito toisen ihmisen kanssa. ja mikä ihmeellisintä toisten sormusten nimettömiin pujottamisen suunnittelua! Kukapa olisi sitäkään aivan vielä odottanut. Itselläni ei tästä ainakaan aavistuksia ollut ennen kuin hetki eräänä iltana yllättäen koitti.
Tietysti tulevaisuudesta löytyy myös paljon vanhoja haaveita ja unelmia, kuten koulutus ja perheen perustaminen, mutta silti yllättäen hetki sitten niin läheiseltä tuntuneet omakotitalounelmat huomaan heittäneeni taka-alalle vielä pitkäksi pitkäksi aikaa.


Tätä se kai on nuoren ihmisen (ja vielä näin sponttaanin seikkailijan) elämä! :) Tänään tällä tavalla, huomenna toisin. Aina uusien tuulien ja tunteiden vietävänä.
Mutta sitten, yllättäen huomaat jotakin outoa tapahtuneen. Uutuden huuma on tiessään. Huomaat yllättäen sen suurimman haasteen ja onnen löytyvän jostakin pysyvämmästä.
Itse koen ainakin ottaneeni nyt vastaan yhden elämäni suurimmista haasteista. Miten säilyttää vakaus ja pysyvyys elämäni näillä osa-alueilla, joilla ennen olen niin mielelläni ajalehtinut virran vietävänä. Onneksi tukena ja kaiken taustalla seisoo nyt vankkaakin vankempi peruskallio, jolla on arvot ja periaatteet kohdallaan, huuomoria kuitenkaan unohtamatta!



Tästä se siis lähtee: tulevan elämäni ensi askeleet! Haparointia ja hajanaisia harha-askeleita varmasti tulee matkan varrella otettua suuntaan jos toiseen, mutta onneksi kaikesta selviää yhteisten unelmien voimalla, päivittäisellä annoksella itse-ironiaa ja huumoria! Pidetään peukkuja! :D

PS. Jatkossa lienee siis pohdinnassa paljon myös kaikkea uutta ja erilaista... sellaisia välttämättömiä pohdintoja siitä, miten askel askeleelta asiat etenevät, ja ennen kaikkea, miltä se kaikki tuntuu!!! :D

Taas on vähän tää kirjoittelu jääny....

Joo, joskus on näköjään niitä päiviä jolloin ei vaan ehdi... Vaikka lähinnä joka päivä tuntuu hetki jos toinenkin kuluvan koneen ruutua tuijottaen, niin joskus silti näköjään tulee vielä niitä erityisiä päiviä, jolloin huomaa kerrankin selvinneensä koko päivästä sekuntiakaan verkon ihmeelliseen maailmaan hukkaamatta...

Eilen oli siis sellainen päivä. Eilisen päivän varastivat kaikki tärkeeimmät asiat yhteistuumin ;)

Harrastukset:
























Rakkaus:

Hauskuus:






Ja yksi tärkeä, rakas ihminen <3


Ikävä tulee, kun pari viikkoa pitäis ilman taas kestää.......

"Sun vieres on lämmin ku ulkona on kylmä"

AAAHHH! Elämä: koti, perhe, rakkaus, ystävät, harrastukset, terveys, ilo, onni... :)
Kaikki olemassaolon riemut... ja surut.
Elämä ei onneksi viitsi koskaan olla liian helppo käsiteltäväksi! Näin osaa taas nauttia niistä pienistä hyvistä hetkistä, ajoista kuten nyt, kun tuntuu, että kerrankin kaikki on niin kuin pitää :)
Tänään ulkona sataa vettä.. Eilen meillä oli taas hirvittävä ukkosmyrsky, sisällä. Myrsky onneksi kuitenkin laantui iltaan tultaessa ja muuttui ihan mukavaksikin vielä!!! :)
Kuitenki naurattaa kun ajattelee, mitä draamaa se välillä voikaan olla! Mutta hei, nauttikaa hetkistä! Jos nyt on se aika, tartu siitä kiinni tiukasti ja kaksin käsin, purista lujaa, ettei se ehdi karata, ainakaan ihan vielä! Sitten on taas paremmin varustautunut, seuraavaan myrskyrintamaan!

Ihanaa päivää Sinulle! ;)

Tänään on parannettu maailmaa.. :)

Mikä on parasta parhaan ystävän kanssa juttelemisessa? Onko se se, että yhdellä sanalla toinen ymmärtää jokaisen ajatuksesi? Vai se sanomaton luottamus toiseen kaikessa? Se, että koskaan ei tarvitse miettiä, onko hyvä hetki soittaa? Mikä se siinä on? Sitä en tiedä, mutta jokaisen keskustelun jälkeen on aina sama fiilis.. "Hitsi, mä rakastan tota ihmistä koko sydämestäni!"
Luottamus on jotakin, mitä et voi ostaa, etkä pakottaa. Se tulee jos on tullakseen, ja ajallaan se ehkä paranee.. Mutta toisiin se luottamus syntyy jo ensi hetkestä. Ensimmäisestä sanasta, hymystä, pienestä ystävällisestä hetkestä. Tai niin kuin meidän tapauksessa :) Ensimmäisestä yhteisestä salaisuudesta, ensimmäisenä kerrasta kun päädyimme samaan paikkaan iltaa viettämään...

Olen tuntenut tämän ihanan Enkelin vasta 2 vuotta. Oikeastaan luulisin että lähes päivälleen niin kauan. Syys-talvella 2009 Enkeli saapui meidän eteiseen ("Vähän niin ku se biisi: Lumi teki enkelin eteiseen" hän sanoisi varmasti nauraen jos olisi nyt tässä). Olimme päättäneet pitää parisuhdeillan meillä. Kylään tulisi 2 pariskuntaa meidän lisäksi. Jännittävää tässä oli se, että mieheni paras kaveri toi ensi kertaa uuden "ihastuksensa" meille kylään. Emme siis tunteneet toisiamme. Kerran olimme aiemmin nähneet baarissa, ja tanssineet hetken samassa porukassa, mutta hei-sanaa enempää ei taidettu silloin keskenämme vaihtaa..
Joka tapauksessa, siinä he nyt olivat meidän eteisessä. Ja Enkeli (Siksi häntä tässä kertomuksessa nyt kutsun. En vain siksi, että nykyään tiedän hänen sydämessään olevan sitä, vaan siksi, että hän myös näytti siltä seistessään siinä eteisen oven raossa iloisesti hymyillen)Kättelimme ja esittäydyimme. Päätin tarjota juotavaa, kun miehet lähtivät olohuoneeseen juttelemaan. "Meillä ois kahta eri jääteetä, kumpaa haluut?" sanon. Otan jääteejauheet hyllyltä ja avaan jääkaapin ottaakseni sieltä kylmää vettä.. Taskumattini 40% vodkaa komeilee siinä ensimmäisenä ovessa. Katson Enkeliä merkitsevästi virnuillen: "hei on täällä tällastakin." Hän on heti mukana ja päätämme miksata viinan sekä molemmat jääteet keskenään. Keittiön täyttää hihitys, kun yritämme pitää asian salassa miehiltä..
"Mitä te täällä nauratte", mieheni kysyy. "Ei mitään sekoitettiin vaan noita kahta jääteetä keskenään", Enkeli nauraa ja katsoo minuun. Minäkin pidättelen nauruani vaivoin, mieheni päättää maistaa miksaustani. "Ääh, eihän täs oo mitää ihmeellistä. Ihan normaalilta se maistuu. Pahempaa vaan ku kumpikaan yksin", hän sanoo. "Niinpä", totean ja purskahdan taas nauruun. "Noi on sekasin. Mennään pois", mieheni ystävä (nykyinen pikkujulkkis, ja onneksi Enkelille vain vanha exä :) sanoo.
Miehet lähtevät olo huoneeseen asettelemaan leffaa, ja me tyhjennämme viinapulloa nauraen. Pullo täytetään vedellä ja siirrymme olohuoneeseen. Illan päätteeksi halaamme Enkelin kanssa lämpimästi ja sovimme näkevämme pian taas uudelleen. Vielä silloin en tiedä, mutta olen löytänyt tosiystävän, sielunsiskoni :)

2 vuotta... Vesiviinapullo on vaivihkaan lehtänyt roskikseen jo aikoja sitten. Ollaan nähty kaksi riitaisaa eroa (omani ja hänen). Sekä monia erinäisiä ihmissuhteiden alkuja, joista ei sitten lopulta tullutkaan sitä alkua enempää. Ollaan itketty ja naurettu. Riidelty ja sovittu. Exämme ovat kumpikin vuorollaan yrittäneet pilata välimme perättömilllä jutuilla ja turhilla syytöksillä, turhaan. Jokin siinä tytöjen välisessä siteessä on. Sitä eivät miehet taida ymmärtää ja se ärsyttää heitä suunnattomasti... Mutta niinhän sitä sanotaan:"kun kaksi naista nauraa yhdessä, siitä syntyy ystävyys", ja niin kävi. Ystäviä niin myötä kuin vastamäessä. Ja uskokaa huviksenne, niitä mäkiä on ollut paljon! Ei siis meidän ystävyydessä, mutta molempien elämässä.. Ja kun kaksi ihmistä on niin läheisiä toisilleen, toisenkin murheet ovat omia. Mutta niin ovat myös ilot!! Ja iloa vasta onkin riittänyt.. :)

2vuotta, ja aivan kuin olisin tuntenut hänet aina! Ei ole asiaa josta en voi puhua, tai huolta, jota pelkäisin jakaa. Ja nyt kun välimatkamme on venynyt tuntiin entisen kymmenen minuutin sijaan, ikävä on älytön! Silti tiedän. Hän on aina olemassa siellä minua varten, ja minä täällä häntä varten. Aina saa soittaa! Aikaa vain ei koskaan ole tarpeeksi! Toivottavasti kuitenkin taas joskus!

Kiitos, että olet olemassa! Oli ihana parantaa maailmaa kanssasi, taas muutaman muuten niin turhan tunnin verran! <3

Ps. Rakastan sua! <3