Istuin siinä kivellä. Silmät vetistivät ja kurkkua kuristi. Tuntui, että se sininen, kirkas taivas, jota juuri äsken olin ääneen ihaillut, kaatuisi nyt suoraan niskaani aivan koska tahansa ja yhtä arvaamattomasti kuin nuo äskeiset sanat.
Sanojen kaiun yhä kumistessa pääni sisällä yritin selkeyttää ajatuksiani. Mietin:”Miksi?” ”Mitä niin julmaa olin tehnyt, että olin oikeutettu kokemaan tämän?” Sinä seisoit hiljaa vieressäni, ja katselit lehtimeren leikkiä vienossa kesätuulessa. Katsoin kasvojasi. Ne olivat kauniit, ja yhtä aikaa niin kylmät, tyhjät. Hetki hetkeltä tunsin kovettuvani yhä syvemmältä. Katsellessani tuota, lähes täydellistä profiiliasi, ja miettiessäni, miten se, jo niin tutuksi tullut hymy, oli muuttunutkaan tuoksi pelottavaksi ilmeeksi, tunsin itseni voimattomaksi. Se halveksuva, alentava katse, jonka minuun loit ja sanat, joilla nujersit saivat minut yhä vapisemaan. ”En ole paha”, ajattelin. ”Asiat eivät ole niin yksin kertaisia."
Maisema kukkulan ympärillä etääntyi entisestään, ja rajat hämärtyivät hiljalleen.Tunsin palan nousevan jälleen kurkkuuni. Katsoit minuun. Käänsin katseeni pois ja pyyhin kyyneleen silmäkulmasta. Enää en itkisi. En tästä syystä.
Nousin ylös ja varistelin hiekanmurut vaatteistani. Nostin laukun olalleni lähtien kulkemaan alas sitä samaa kivikkoista polkua, jota hetkeä aiemmin olimme nousseet vieretysten. Sanoit jotakin. En kuullut.
”Nyt aion nauttia elämästä”, sanoin silmät suurina harjatessani hiuksia vaatehuoneen pelin edessä. ”Niin me todellakin tehdään! Oikeesti molemmat!” Amanda huudahti innostuneena josta vaatemeren syvyyksistä. Hänen ruskeat silmänsä ilmestyivät tuikkimaan peilini kulmaan. ”Tätä me ollaan odotettu kauan! Vihdoin me ollaan molemmat nuoria ja kauniita, ja sinkkuja! Voisko hei paremmin mennä?” ”Niinpä”, hymähdin pakoittaen hymyn huulilleni. Käänsin katseeni maahan. Mieltäni kalvoi epävarmuus. Ja kun silmäni tapasivat jälleen peilin kavalan pinnan, näin nuoren naisen eksyneiden silmien tuijottavan minua.
Purin mietteliäänä huultani. Sisälläni kasvoi mörkö. Kaikki nämä päivät se mörkö oli jyrsinyt sisintäni kasvaen hetki hetkeltä suuremmaksi ja suuremmaksi. Ja vaikka ulospäin yritin näyttää onnelliselta, pelko tulevasta painoi mieltäni alinomaan. ”Mitä, jos yksin ei olekaan hyvä”, mietin, ”Tai entä jos en kelpaakaan enää kenellekään?” Olin hukassa, ansassa, omien ajatusten halvaannuttamana. Ensimmäistä kertaa vuosiin minusta tuntui, etten ollutkaan tilanteen herra.
Öisen kaupungin kadut vilisivät ihmisiä. Nauru, huuto ja autojen moottereiden humina sekoittuvat yön huumassa. Amanda vetää minua perässään kohti ihmisjoukkoa, joka jonottaa mäessä kevyen puheen sorinan ympäröimänä. Innostuksen ja sanattomien odotusten vyöry kapuaa ylitsemme, muttei tavoita minua. Panssarini on liian suuri.
Amanda kommentoi illan tarjontaa. Minä katson, mutten näe. Silmäni kohtaavat vain yhdenlaiset kasvot. Ne tulevat vastaan jokaisessa kadun kulmassa, jokaisen vastaantulijan kasvoissa kummitellen. ”Hänen nenänsä.. hänen silmänsä.. tuo hymy.. nuo kädet..” Toivon vain voivani unohtaa.
”Onko se liikaa vaadittu?” hymähdän puoliääneen. Amanda käänty minuun päin:”mitä sanoit?” En vastaa. Ojennan paperini ovimiehelle. Hän hymyilee minulle sinun kasvoillasi. Ovi aukeaa. Astumme sisään pimeään tulevaisuuteeni.
Amanda tanssii edessäni itsevarmana ja kauniina. Suljen silmäni. Musiikki täyttää mieleni ja annan sen viedä. Tunnen, kuinka joku tarttuu minua takaa päin ja kietoo kätensä vyötäisilleni. "Olet siinä”, ajattelen ja vaivun syvemmälle transsiin. Musiikki keinuttaa meitä, kun vartalomme sulautuvat kiinni toisiinsa yhä tiukemmin ja tiukemmin...
”Hei!” Amanda huutaa ja tökkää minua olkapäähän. Havahdun ajatuksistani ja avaan silmäni. Kohtaan hänen kannustavan virneensä. Sen sävy viestii kuitenkin jotakin aivan muuta, kuin mitä olin odottanut. Käännyn pikaisesti ympäri. Katseeni kohtaa siniset, ilkikurisesti tuikkivat silmät ja itse varman hymyn. Mies on komea. ”Kiitos, mut ei kiitos”, sanon ja työnnän miehen kauemmas itsestäni.
Yritän epätoivoisesti jatkaa tanssimista, mutta musiikki ei enää houkuttelekaan minua mukaansa. Mieleni täyttyy ajatusten myrskystä. Kurkkuani alkaa kuivattaa. ”Haen juotavaa”, huudan Amandaa kohti ja käännyn kiireesti pois. Pakotan jalkaa toisen eteen yhä vain nopeammin. Päässä kuhisee. Haluan ulos. Ympärilläni pyörii sekalainen massa värejä ja hahmoja, valot vilkkuvat ja musiikki pauhaa. Yritän ahtaa itseni ihmismassan läpi. Silmäni hamuavat uloskäyntiä. Muurahaiskeko pääni sisällä kuhisee kuhisemistaan. En näe ympärilleni...
”Tumphh” Vaimean tömähdyksen saattelemana horjahdan sivulle. Ja ennen, kuin ehdin reagoida, tunnen jonkun tarttuvan minua vahvasti vyötäisiltä. Liike pysähtyy äkisti. Nostan katseeni.
Sinä katsot minua hämilläsi, ja hetken kuvittelen näkeväni katseessasi omat tunteeni, kaipuuta ja tuskaa. Otteesi irtoaa. Näen, miten kasvosi kovettuvat kiveksi. Kylmästi ja odottamatta sanot: ”Katso eteesi pikkuneiti, muuten voi käydä hassusti”.
Äänesi ivallinen sävy saa minut värisemään. Tuijotan jähmettyneenä silmiesi mustaa leiskua. Käännät pääsi pois. Sanot jotakin ystävillesi ja katoat vinosti hymyillen edessäni levittyvään ihmismassaan. Tuijotan yhä perääsi näkemättä mitään. Tunnen miten näkökenttäni sumenee.
Joku tarttuu minua olkapäästä. Edessäni Amanda hymyilee minulle vaisusti, rohkaisten. Sanaakaan sanomatta hän tarttuu minua kädestä ja taluttaa minut perässään naisten huoneeseen.
”Noin, puhtoinen ja kaunis”, Amanda sanoo laskiessaan puuterisudin kädestään. Katson itseäni naistenhuoneen peilistä. Vieraat, meikatut kasvot tuijottavat takaisin. ”Onhan tuo kaunis, mutta tyhjä kuori vain”, ajattelen. Muistan jälleen mörön sisälläni. Tunnen sen terävien kynsien tavoittelevan jo kurkunpäätäni.
”Tänään me näytetään sille, miten hyvin sä pärjäät ilman sitä”, Amanda keskeyttää ajatukseni uhmakkaasti. ”Näitkö miten haikaillen se katto sun perään ku mä vei sut pois? Voin vaik vannoo et se rakastaa sua yhä!” ”Mitä? Katsoko? Ai rakastaa vai?” huomaan ajttelevani. ”Eikä rakasta. Sehän ite halus erota!” sanon ja naurahdan väkinäisesti: ”Ja hyvä niin.” Samassa tunnen miten suunnaton vihan aalto hyökyy ylitseni täyttäen pääni aivan uusilla ajatusilla: ”Se itse ei halunnut mua. Mitä se nyt oikein kuvittelee tekevänsä? Näytän sille. Mua ei kohdella niin. Pystyn kyllä parempaan!” Tunnevyöryn sokaisemana ja uutta itsevarmuutta huokuen tartun Amandaa kädestä ja kiskon hänet takaisin musiikin pauhuun. Olen valmiina uuteen erään.
”Osuma ja erävoitto!” Tunnen katseesi piston selässäni, kun liikun musiikin viettelemänä. Yön huuma on vihdoin ottanut minut kuumaan syleilyynsä, enkä halua enää vastustella. Miehet kiehnaavat ympärillämme kuin mehiläiset hunajassa. Tunnen olevani parrasvaloissa. Olen varma, että lattian kaikki katseet kohdistuvat meihin. Amanda liikkuu upeasti. Näen hänen silmissään kiillon, jonka tiedän välkkyvän myös omissani. Yö on meidän.
Luon sinuun nopean, terävän silmäyksen samalla kun työnnän jälleen yhden innokkaan pörriäisen etäämmälle itsestäni. ”Kannattiko päästää mut menemään, häh? Kyl mulla seuraa riittää, jos sitä kaipaan kultaseni”, ajattelen pyöriessäni lattialla.
Nouset ylös jakkaralta ja näen, miten jälleen suunnittelet katoavasi väkijoukkoon. Pysähdyt vain muutaman metrin päähän eteeni. Seisot vain siinä. Silloin näen sen! Kaipuu ja tuska silmissäsi loistavat tanssilattian päästä päähän. Sekuntin murto-osan ajan katseemme kohtaavat, sitten painat pääsi maahan. Luon voitonriemuisen hymyn suuntaasi kiinittäen sitten teatraalisesti huomioni seuraavaan innokkaaseen kuhnuriin lähelläni. Välinpitämättömällä kädenheilautuksella ja kiusoittelevan hymyn saattelemana ajan miehen taas kauemmas iholtani. Tunnen itseni voittajaksi.
Katseeni karkaa tyhjään pisteeseen paikallasi. ”Kosto on suloinen.””Vai onko sittenkään?” Olet poissa. En nää sinua enää tänä yönä.
Auringon säteet tunkeutuvat itsepäisesti läpi verhojen väliin jääneestä aukosta ripotellen valon rippeitä kasvoilleni. Avaan silmäni. On jälleen kerran aika kohdata todellisuus.
Aamu on jo pitkällä ja varmasti kaunis, mutta kotonani näkyy vain tyhjyyttä. Tyhjä paikka vieressäni, tyhjä hammasharjateline wc:ssä, tyhjät kaapit, tyhjä sohva... tyhjä minä.
Kolme viikkoa taaksepäin ja niin ei olisi. Toisaalta hetkikin vain riittäisi, jos voisin palata takaisin siihen uneen, josta tuo julma aurinko minut juuri herätti. Katson puhelinta yöpöydällä: ”10.43”. ”Olenpa nukkunut pitkään”, huokaisen itsekseni ja haukoittelen viimeiset unen rippeet pois hartioiltani.
Selailen nimiä puhelimessani. Pysähdyn kohdallesi. Hetken tunnen suurta halua painaa vihreää luuria, odottaa kunnes kuulen äänesi linjan toisessa päässä: ”Haloo?” ”Aivan varmasti vastaisit niin. Teet niin aina”,mietin. Hymyn kare nousee huulilleni kun ajattelen ääntäsi, sinua.
”Miten suloiselta näytätkään aina aamutuimaan, aina, jos sinut herättää kesken unien. Olet oikea unikeko. Kuin pieni lapsi kun nukut, ja niin hurmaava kun heräät. Suloinen, hämmästynyt ilmekasvoillasi kuin pienellä kissan pennulla, ja ruskeat silmät, jotka tapittavat tyhjyyteen näkemättä mitää. Miten nyrpistät huuliasia ja pyörittelet niitä ajatuksissasi. Hmmm.. Huulesi, niin pienet ja suukoteltavan täyteläiset. Raavit hajamielisesti päätäsi ja haukottelet. Hiuksesi ovat pystyssä ja...” Havahdun ajatuksistani rappukäytävästä kuuluvaan kolinaan. ”Naapuri varmaankin taas riitelee tyttöystävänsä kanssa... No ainakin hänellä on joku jonka kanssa riidellä!” Huokaisen syvään ja pakotan itseni lopettamaan haaveilun. Nimesi kiusaa yhä puhelimeni näytöllä. Painan oikeanpuoleista näppäintä ja nimesi katoaa. Paiskaan puhelimen sängylle. Nousen ja alan suunnittelemaan pukeutumista.
Tänään on sunnuntai.”Sunnuntaisin me vietämme aina päivän yhdessä. Laitamme ruokaa ja olemme vain. Nautimme toistemme läheisyydestä.” Niin oli siis ennen. Sinun toiveestasi sunnuntai oli meidän aikaamme. ”Silloin kun oli vielä me, ei vain minä, eikä tämä tyhjä asunto. Nyt kaikki on muuttunut..” Puhelimen ääni katkaisee muisteluni. Syöksyn sitä kohti, mutta pysähdyn sitten äkisti:”Mitä oikein kuvittelin?” ”Että soitat?” ”Mikä ihme mun on?” kysyn itseltäni ääneen. Pudistelen päätäni ja päätän jälleen pitää ajatukseni kurissa. ”Elän tässä hetkessä ja sinä olet mennyttä”, niin olen luvannut itselleni. Silti ajatuksissani yhä toivon sinun soittavan. Nostan puhelimen sängyltä. Amandan irvistävä naama vilkkuu puhelimen näytössä. ”Niinpä tietysti”, mutisen ääneen ja painan vihreää vastausnäppäintä.
”Moikka! Joko sä oot päättäny mitä tänään katsotaan?” Amanda hihkuu luurin toisesta päästä. Tänään on siis tarkoituksena pitää ”tyttöjen ilta”, kuten Amanda sitä kutsuu. Minun tehtävänäni on valita elokuva ja toimia vuorostani emäntänä. En suuremmin hihku innostuksesta, mutta en ole vielä keksinyt tarpeeksi hyvää syytä illan peruuttamiseksikaan. ”No moi! En mä tiiä, onks sulla ehdotuksia?” vastaan hajamielisesti.
Amanda alkaa listaamaan elokuvia toisensa jälkeen ja perustelemaan, miksi mikäkin olisi hyvä valinta juuri tälle illalle. Myötäilen hänen puhettaan, mutta todellisuudessa minulla ei ole hajuakaan mitä hän sanoo. ”Joo, kuulostaa hyvältä. Voitko sä hakee sen leffan?” kysyn tietämättä mistä puhutaan. Ajatukseni pomppivat sinussa. ”Siis hä? Kuunteleks sä yhtään? Mähän sanoin et se on ihan kauhee, enkä haluu nähä sitä. Traileri oli jo ihan tarpeeks.. Ootko sä kunnossa?” Amanda kiljahtaa vastaukseksi. ”Joo, oon kai. Mun vaan tekee mieli kattoo jotain sellasta.. Ei huvita mitkään nyyhkyleffat”, sepitän nopeasti korjatakseni tilanteen.
Toisaalta puhun asiaa. Minua ei todellakaan huvita katsoa enää yhtään ”nyyhkyleffaa” ja itkeä kilpaa kolmen muun naisen kanssa kun ”tosirakkaus vihdoin vie voiton”. Koko ”tyttöjen ilta”-kuvio ei suuremmin muutenkaan minua innosta, mutta teen kaiken vain Amandan mieliksi. Hän on hyvä ystävä ja nähnyt niin suunnattoman vaivan kehitellessään tätä uutta tapaa ”repiä” minut ”hetkeksi ulos omasta maailmastani ja palauttaa elävien kirjoihin”, niin kuin hän asian itse osuvasti kuvaa. ”Repiipä tosiaan”, hymähdän happamasti. Olen toki kiitollinen hänelle kaikesta, mutta kahden aiemman sunnuntai-illan jälkeen elokuvat alkavat pikkuhiljaa jo puuduttamaan.
Viime sunnuntai oli suorastaan katastrofi, jos tarkoituksena todella oli piristää.
Silloin iltaa vietettiin Saran luona. Saran mies Jonni oli myös paikalla. Jonni ei ollut saanut järjestettyä itselleen mitään muuta tekemistä, vaikka ehdoton sopimus oli ollut, ettei miehiä huolita mukaan. Saran mielestä hän oli kuitenkin ”kuin yksi tytöistä” istuessaan sohvan reunalla lirkutellen ja suukotellen vaimoaan vähän väliä. Minulle taas sen seuraaminen oli suunnattoman raskasta ja painostavaa. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin mörön todella teki mieli ottaa valta minusta ja laittaa pöllymään oikein kunnolla. ”Vai yksi tytöistä”, tuhahdan edelleen katkerana.
Tänään oli siis minun vuoroni. Amanda on vihdoin luovuttanut ja luvannut tuoda ”haluamani” elokuvan, josta minulla ei todellisuudessa ole hajuakaan. Enää tarvittaan siis tarjoilut ja siisti koti. Ensimmäisen kohdalla olin ajatellut yksinkertaisesti viiniä ja juustoja, mutta sisäinen hirviöni sanoo sen olevan liian täydellistä. Kaikki on. En siis tiedä, mitä tehdä. Minua ärsyttää suunnattomasti. Elokuva ilta tyttöjen ja heidän täydellisten elämiensä kanssa ei juuri houkutele minua. Erityisesti tänään se tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Nappaan imurin komerosta, kiinnitän töpselin seinää ja painan nappia.
Sara on tällä hetkellä meistä ainoa, joka on parisuhteessa. Mutta muutkin vaikuttavat tyytyväisiltä itseensä ja elämiinsä.
Saran ja Jonnin häitä juhlittiin romanttisesti viime syksynä Jonnin vanhempien kotitilalla. Puitteet olivat hulppeat ja seremonia oli kaunis. Muistan miten onnellisia mekin olimme. Sinä ja minä.
Muistan, miten sidoit sormeeni silkkinauhan vannoen korvaavasi sen kullalla nopeammin kuin uskonkaan. Kerroit, miten todella tiesit minun olevan ”Se oikea”. Toivoit että uskon sen. Minä uskoin. ”Olinpa minä typerä ja sinisilmäinen”, huokaan ääneen ja pyyhin taas kyyneleen silmänurkastani. Jälleen kerran olen vajoamassa itsesäälin syövereihin. Ravistelen itseäni herättääkseni taas horrokseen vaipuneet aivoni.
”Miksen voi olla kuin Amanda tai muut? Onnellinen yksin.” Amandakin on tosin kerran seurustellut vakavissaan. Mies oli meitä vanhempi, silloin noin 30-vuotias, ja täysi idiootti minun silmissäni alusta asti. Amanda oli kuitenkin hyvin rakastunut mieheen, ja ystävinä yritimme olla onnellisia hänen puolestaan. Useimmiten mies siitä huolimatta vaikutti meistä ikäisekseen kypsymättömältä ja epärehelliseltä. Amandalle hän kuitenkin oli vannonut ikuista rakkautta, ja ystävänä Amandan valintojen kunnioittaminen tuntui silloin oikeimmalta teolta.
Mies oli paljon pois kotoa, matkusteli omien sanojensa mukaan työmatkoja ympäri Suomea. Hän kantoi aina kotiin kauniita tuliaisia ja Amanda hehkui onnesta. Kaikki vaikutti lupaavalta.
Asiat eivät kuitenkaan olleet aivan niin kauniisti ja puhtoisesti kun mies oli antanut ymmärtää kantaessaan tavaransa Amandan kotiin ja alkaessaan suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta.
Noin vuoden yhdessä asumisen jälkeen se sitten tapahtui. Mies oli juuri lähtenyt autolla pihasta uudelle ”työmatkalle”, kun Amanda kuuli puhelimen soivan jossakin päin asuntoa. Soittoääni ei ollut hänen omansa, eikä myöskään kuulostanut tutulta. Hetken etsinnän jälkeen hän löysi matkapuhelimen. Puhelin oli hänen miehensä pesukoneen päälle jättämän takin sisätaskussa. ”Vaimo soittaa”, puhelimessa luki. Amanda vastasi.
Puhuttuaan tovin miehensä ”Vaimon” kanssa Amandalle selvisi asioiden todellinen laita. Hänen unelmiensa mies oli naimisissa ja vieläpä vaimonsa mukaan onnellisesti isä kahdelle alle kouluikäiselle lapselle, jotka parhaillaan odottivat isää saapuvaksi kotiin ”työmatkaltaan”. Vaimo oli miehensä puuhista yhtä autuaan tietämätön kuin Amandakin.
Vielä samana iltana Amanda soitti minulle. Olin tietysti vihainen ja surullinen ystäväni puolesta, ja heti valmiina kiitämään hänen tuekseen.
Yhteistuumin miehen tavarat löysivät uuden osoitteen taloyhtiön roskiskatoksesta ja Amandan sinkkuelämä sai alkunsa. Tästä lähtien hänen kainalossaan on nähty jos jonkinlaisia kavereita, mutta yksikään suhde ei ole kestänyt kuukautta pidempään. Kuitenkin Amanda sanoo olevansa onnellinen. ”Miehestä saa kaiken mitä tarvitsee ilman seurustelua tai turhia sitoumuksia”, hän sanoo naureskellen aina kun aiheesta puhutaan.
”Joopa joo, olisipa asiat todella niin. Mäkin oisin onnellinen näin”, ajattelen taas havahtuen muistelmistani. Tartun ulko-oven kahvaan.”Jotenkin vain tuntuu ettei toivoa juuri ole.” ”Sinä vain tunnut olevan se oikea, kaikesta huolimatta. Ehkä minä sittenkin vain mokasin.” Mörkö sisälläni murahtaa varoittaen. Huokaan vielä kerran syvään. Suljen ulko-oven ja juoksen portaat alas. Ulkona on kaunis päivä. ”Viiniä ja juustoa siis”, ajattelen kiivetessäni pyörän satulaan.
Puoli vuotta on kulunut. Se näkyy silmistäni. Kyyneleet ovat kuluttaneet niihin uransa, joiden tasoittamiseen tuskin riittää parhainkaan ryppyvoide. Nyt minua kuitenkin hymyilyttää! Olen löytänyt uuden rakkauden. Sellaisen joka auttaa minua pahimmassaki yksinäisyyden puuskassa, se ei häiritse eikä kysele. On vain aina tavoitettavissa kun sitä tarvitsen.
Jalkani alkavat jo tuntua raskailta, ja hengitys käy yhä raskaammaksi. Silti en aio luovuttaa. Lihaksikkaat, miehiset jalat edessäni halkovat ilmaa hurjaan tahtiin. ”Vielä vähän matkaan”, tsemppaan itseäni. Vauhti kiihtyy. ”Tämä on viimeinen, jaksat vielä.” Maaliviiva häämöttää. ”Enää muutama askel..” ”Siinä!”
Hymy leviää korviin samalla kun vajoan selälleni radan pintaan. Tunnen suunnatonta iloa, sillä tiedän onnistuneeni. ”Vau! Pysyit mukana koko harjoituksen! Tiesin että pystyt siihen” Sofi huudahtaa hyppien innoissaan radalle. Hänelle itselleen harjoituksen suorittaminen ei ole mitenkään kummallista, mutta näen hänen iloitsevan aidosti puolestani. Tunnen miten hikipisarat valuvat nenänvarttani pitkin. Sipaisen pisarat pois kämmenselälläni ja vedän syvää henkeä. Kaiken tämän tuskan ja panostuksen jälkeen olen viimeinkin saavuttanut tavoitteeni.
Katson Johania joka istuu vieressäni hymyillen. ”Sä pysyit hyvin mun perässä”, hän heittää minulle hymyillen. ”Susta tulee vielä varmasti jotain. Sen näkee, et tää on sun juttu!” ”Kiitos”, vastaan. Hymyilen yhä leveästi. Tässä se on. Rakkaus, joka vie minua eteenpäin. Saan kehittää itseäni ja tunnen miten se tehoaa myös mieleeni. Saan aikaa itselleni juuri silloin, kun sitä tarvitsen.
Tämä on parannukseni huomaan ajattelevani.
Olen päässyt pitkälle niistä illoista jotka kulutin television ääressä parhaiden ystävieni painostuksesta katsoen milloin mitäkin tekaistuja tarinoita ihmisistä, jotka etsivät tietään kylmässä nykymaailmassa. Minun tieni on kuitenkin vielä hukkateillä. Seison milloin missäkin tien liittymässä pohtien, mihin suuntaan jatkaa, ja joskus yhä tuntuu että otan enemmän askeleita taakse kuin eteenpäin. Polun päässä näkyy kuitenkin jo valoa.
Nostan treenikassin olalle ja astelen ulos urheiluhallin portista. Ulkona alkaa jo hämärtää. Hallin parkkipaikan lyhtypylväät valaisevat kostean marraskuisen illan aavemaisella hohdollaan. Tunnelma on kutkuttava. Kävelen kohti autoani. Tapailen avaimiani villakangastakkini taskusta. Siinä. Juuri, kun saan avaimeni osumaan lukkoon kuulen olkani takaa vaimean tervehdyksen:”Moi.”
Sydämeni hypähtää hetkessä kurkkuun. Käännyn. Siinä sinä olet aivan samanlaisena kun ennenkin. Sinulla on päälläsi kulahtaneet verkkahousut ja tuulitakki ajoilta, jolloin vielä viihdyit katsomon sijaan kaukalon puolella. Silti olet silmissäni komea. ”Ja niin vaarallinen”, ajattelen.
”Mitä kuuluu?” kysyt liioitellun asiallisella äänellä, juuri niin kuin sinulla on tapana. Tunnen kuinka mörkö tekee taas tuhoja sisälläni. Raivo hyökyy läpivartaloni, pysähtyen suurinpiirtein leuan tasalle. Maltan mieleni ja vastaan kysymykseesi korostetun pirteästi:” Ihan loistavaa, kiitos. Mites sulla?” Katsot silmiini tutkaille, kuin tasapainotellen kahden vastauksen välimaastossa Hiljaisuus välillämme muuttuu painostavammaksi ja painostavammaksi. Viimein vastaat: ”On sitä paremminkin mennyt.” ”Ai miksi niin”, kysyn vaikka tiedän, mitä vastaat. ”Kyllä sä tiedät”, sanot. Minä tiedän.
Samaan aikaan, kun seison siinä sanatta ja tuijotan tummiin silmiisi, sisälläni velloo. Kaksi hirviötä käyvät hurjaa taistelua mielestäni. Tämän kerran mörkö jää toiseksi ja se asettuu takaisin paikoilleen johonkin syvälle sisälleni. Jään odottamaan aloitettasi.
”Mun on ollut ikävä sua”, sinä sanot. ”Niin munkin sua”, vastaan, mutta kadun vastauksesta paljastuvaa heikkouttani samantien. Alan kiusaamaan itseäni uusilla kysymyksillä samalla kun silmäni juuttuvat yhä tiukemmin kasvoihisi: ”Miksi nyt? Miksi nyt kun kaikki alkaa olla paremmin?” ”Millä oikeudella sinä tulet ja hajoitat taas suojaukseni maan tasalle?” Kysymyksistä huolimatta huomaan antautuvani suosiolla. Vihdoin olet siinä. Hiljaisuus välillämme jatkuu ikuisuuksilta kestävän ajan. Se on kiusoitteleva hiljaisuus. Kilpailu vallasta, siitä kumpi todella luovuttaa ensin. Tulet lähemmäksi ja tartut käsiini. Juuri kun olen avaamassa suuni ja sanomassa ”jotakin järkevää” sinä teet sen.
Koko maailma ympärilläni pyörii. Suljen silmäni ja annan kyyneleiden valua. Kiedon kädet ympärillesi ja vedän sinut lähemmäs itseäni. ”Suutelet minua vihdoin ja kohta kaikki on niin kuin ennen.” Ajatukseni pysähtyvät kuin seinään. ”Vai onko sittenkään?” Huomaan uuden tunteen hyökyvän ylitseni tyrmäten minut täysin osumallaan. ”Kaikki ei todellakaan ole hyvin.” Yllättäen huomaan otteeni heltyvän, huulesi irtoavat huulistani. Peräännyn. Selkäni painautuu auton etuovea vasten.
Parkkipaikka ympärillämme pyörii kuin hyrrä. Katsot minua kysyvästi. Minua heikottaa. Haluan vain pois siitä hetkestä. Tunnen raskaan kostean hiutaleen tippuvan otsalleni. ”Sataa räntää”, sanon ääneen. Minulla ei ole muuta sanottavaa.
Katsot minua. ”Just sä sanoit et sulla on ollut ikävä. Mikä nyt tuli?” kysyt kummastellen. Käännän katseeni maahan. ”Ei mikään” tuhahdan nilkkureilleni, jotka alkavat pikkuhiljaa tuntumaan kylmiltä ja märiltä jaloissani. ”Muistin vaan et mun pitää mennä, ku lupasin nähä yhen kaverin nyt.”
Silmiesi tuiotus on painostava, ja toinen täydellisistä kulmakarvoistasi kohoaa epäilyksen merkiksi. ”Oli hei kiva nähä, soitellaan”, huikkaan köpelösti muiskauttaen samalla suukon hämmentyneille kasvoillesi. Syöksyn autooni ja kaasutan marraskuiseen iltahämärään. Sinä jäät seisomaan paikoillesi peilini nurkkaan kunnes sulat näkyvistä raskaiden hiutaleiden mukana.
Puhelin soi taukoamatta. Käännän soittimen kovemmalle ja keinun yksikseni musiikin tahdissa. Kyyneleet valuvat jälleen. Kahdesti otan puhelimen käteeni ja suunnittelen vastaavani, mutta lasken sen sitten uudelleen pöydälle. Mikään ei tunnu miltään. Itken ja laulan kunnes vajoan voimattomana seinää pitkin lattialle. Lattia on likainen ja täynnä koiran karvoja. En vain ole jaksanut siivota. Tuntuu kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä. Katson treenikassia joka lojuu tyhjänä, mytyssä eteisen nurkassa. Tällä kertaa edes ”uusi rakkaus” ei auta minua yli vanhasta.
Nappaan soittimen kaukosäätimen ja painan punaista nappulaa. Musiikki loppuu. Nyt tämän aamuyön ainoa ääni on lohduton parkuminen, joka täyttää koko talon. Se kaikuu seinistä ja kimpoilee ympäriinsä kuin villintynyt superpallo. ”Mitäköhän naapuritkin nyt ajattelevat”, ajatus hiipii hetkeksi mieleen, mutta sammuu sitten. ”Minua ei kiinnosta. Soittakoon isännöitsiälle, jos on ongelmia.”
Puhelin piippaa viestin merkiksi. Minä vastaan siihen vertahyyvällä parkaisulla ja kasakaupalla itsesääliä. ”Miksi näin käy?”
Lähtösi jälkeen en ole juuri muuta ajatellu, kuin sinua. Joka aamu heräsin toivoen, että löydän sinut viereltäni. Iltaisin itkin itseni uneen peläten, ettet enää koskaan palaa. Nyt puolen vuoden jälkeen sanot olevasi valmis, haluavasi palata. ”Ja mitä minä teen?” Työnnän sinut pois, sillä kaikki mitä tunnen lähelläsi on tyhjyys.
Kaipaan kosketustasi ja sitä suunnatonta rakkauden hyökyä, kun sain pitää sinua lähelläsi. Välillä tämä tunne ottaa minusta otteen, eikä vastusteluille ole sijaa. Niin käy kuitenkin yhä harvemmin. Ja vaikka jättämäsi arvet sattuvat kipeinä, vaikka yhä pelkään, etten koskaan enää saa tuntea sitä tunnetta. Siitä huolimatta tiedän karun totuuden. Se tunne kanssasi on ohi.
Ehkä rakastan sinua yhä. Ehkä rakastan aina. Yksinäisinä iltoina kuvittelen kaipaavani sinua. Pelkään, etten ikinä unohda. Rutistan antamaasi nallea yhä kovemmin rintaani vasten. Kuvittelen sinut siihen, viereeni, niin kuin ennen.
Silti syvällä sisimmässäni tiedän: se jota tarvitsen nyt et ole sinä, vaan muisto. Se on muisto sinusta, muisto meistä. Muistosta en ole päässyt yli. Siksi itken, ja siksi en vastaa sinulle nyt.
”Mä en tarvitse sua enää. Jätä mut vittu rauhaan!” huudan ja paiskaan puhelimen seinään. Pirstaleet kimpoilevat pitkin seiniä. Mielessäni nään sinut ihollani. Sisällä Mörkö jatkaa remuamistaan, ja pelkään yhä, mitä huominen tuo tullessaan.
Makaan yksin verkossa lasten kiipeilytelineen päällä ja katson taivaalle. Kiristyvä pakkanen nipistelee poskipäitäni ja köysien sidoskohdat painavat inhottavasti toppavaatteidenkin läpi. Suuret, pumpuliset lumihiutaleet leijailevat hiljakseen alas sysimustalta yötaivaalta. Katselen lumoutuneena niiden kivoittelua yläpuolellani. Oloni on vapautunut.
Muistelen viime talvea. Sitä, miten juoksimme käsi kädessä hiutalemeressä, ja tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt vain meitä varten.
”Se oli silloin”, ajattelen hymyillen. Nään yhä kasvosi unissani, ja muistan hetket jotka vietimme yhdessä, nauttien nuoruudesta ja rakkaudesta. Muistan silmiesi loiston ja poltteen ihollani, kun koskit minua. Muistan ihosi tuoksun ja jokaisen kauniin sanan.
Et kuitenkaan enää kummittele jokaisessa kadunkulmassa tai piileksi kaikkien vastaan tulevien autojen ratissa. Ei. Tulet juuri silloin kun minulle sopii. Silloin kun minulla on aikaa, ja jaksan sen kanssasi jakaa, muistoissa.
”Muistatko ne suunnatomat, untuvaiset hiutaleet ihollamme? Kun poskemme hohkasivat kylmästä ja me vain kuljimme käsikkäin pitkin yöisen kaupungin laitamia? Uskon, että muistat. Silloin me todella tunsimme pienuutemmen. Emme vain vielä ymmärtäneet sitä.
Vuotta myöhemmin makaan nyt tässä, sen saman kaupungin laitamilla, verkossa. En tunne kuitenkaan olevani vanki. Olen vain pieni, voimaton tämän suuren maailman sylissä.
Ja nyt ymmärrän. Näen meidät uusin silmin. Näen, miten me olemme kuin lehdet ilmassa, tuulen vietävänä. Tai hiutaleet lumisateessa. Yhdessä olemme vain sen hetken, jonka kohtalo meille on päättänyt antaa, mutta muisto siitä kosketuksesta säilyy ikuisesti.” Hymyilen yhä leveämmin. Kyynel vierähtää jälleen poskelleni. Onnen kyynel.
”Minä olen kokenut sen, mutta olen myös selvinnyt siitä”. Nyt olen valmis. Mörkö kyllästyi yhteiseloomme joulun jälkeen. Se pakkasi tavaransa ja lähti uusille, vehreämmille niityille. Jälkeensä se jätti tyhjän tilan. Tänään se tila on vihdoin kunnostettu ja lämmin, odottaa täyttäjäänsä. Kaivan taskustani minttusuklaakonvehdin ja kuiskaan yön hiljaisuuteen: ”Kiitos!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti