Äitiys tuo mukanaan haasteita itsestähuolehtimisen taholla. Toisinaan on päiviä, jolloin huomaat aamun vaihtuneen illaksi itkun ja kakkavaippojen keskellä tasapainoillessa, ilman yhtäkään vilkaisua peiliin, suihkusta tai hiusten harjaamisesta puhumattakaan! Niin kamalalta kun se kuulostaa, ja tuntuu, niin aivan normaalia arkeahan se on... jälkikäteen vain tulee todettua itsekseen, että:" Jaahas, tänään oli taas tälläinen päivä. Äiti on nyt vähän väsynyt."
Seuraavana aamuna voikin sitten olla aivan toinen juttu. Ehkä pieni ja ähisevä herätyskellosi on nostanut sinut ylös sänhystä jo 5.30, mutta eihän se missään tunnu.. Raikkaan aamulenkin ja torkkujen jälkeen olet juonut rauhassa kahvia ja käynyt suihkussa, siivonnut hiukan ja miettinyt mitä laitat päällesi kun Murunen seuraavan kerran kaipaa huomiotasi :) Aamu tuntuu ikuisuuden pitkältä, ihanassa mielessä. Nyt on päivä edessä, ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Näytät kerrankin hyvältä, "omalta itseltäsi" ja tuntuu hyvältä lähteä vähän vaikka ulkoilemaan. Tunnet itsesi naiseksi.
Tietenkin näinäkin päivinä tulee vastaa pieniä kriisin poikasia, kun joudut tekemään tiukkoja valintoja äidin- ja naisenhahmojen molempien kuiskutellessa korvaasi omia visioitaan. "Nuo ihanat piikkikorkokengät sopivat täydellisesti asuusi, mutta matalat balleriinat ovat käytännöllisemmät, kun joudut kuitenkin nostelemaan lastasi ja kävelemään paljon." "Tuossa ravintolassa olisi ihana menu, mutta tuolta saat ruuan nopeammin ja voit myös syöttää Murusen surutta."
Useimmiten on tietysti selvää, että näissä taisteluissa on vain yksi varma voittaja: Äiti. Mutta Naisellakin on keinonsa. Jatkuva kilpailu ja tasapainoittelu on opettanut, että naisellisuutta ja luksusta on mahdollista lisätä myös pieninä hippusina... Ehkä matalat kengät ovat äidin kengät, mutta mikään ei estä valitsemasta tavallisten tennareiden tai yksiväristen ballerinojen sijasta jotakin glamourimpaa - ehkä tennarisi voivat olla paljetein koristellut tai syötävän raikkaan väriset, ja ehkä ballerinasi on koristeltu strassein tai valmistettu jostain yllättävästä kuosista. Kaikki on mahdollista :D Mikään ei myöskään estä tuomasta luksusruokailua yhteen lapsen ruokailutarpeiden kanssa.
Parhaimpia hetkiä tänä kesänä ovatkin olleet juuri ne hetken kun on saanut nauttia ihanaa brunssia tai noutolounasta ystävän kanssa merenrannalla, viltillä makoillen, lasten tuohutessa vieressä tai nukkuessa tyytyväisenä rattassa. Lasi viiniä, rypäleitä ja juustoja ehkä jälkkäriksi, ja bussilla kotiin vasta myöhään iltapäivällä kun on ensin leikitty ja ihailtu maisemia meren rannassa. Se vasta on ollut luksusta - ja lapsen ehdoilla !
Yleensä siis roolien ujuttaminen yhteen ja hyvien kompromissien löytyminen sujuu melko mutkattomasti. Se vaatii joitakin uhrauksia, vaivannäköä ja hitusen luovuutta, mutta mahdollista se on! Silti joskus sisäinen kissanaiseni vetää esille terävät punaiseksi lakatut kyntensä, ja raapii vaativasti sisuksiani, kun taas kerran valitsen mukavuuden ja käytännöllisyyden vastoin sen vaateita. Herää ajatus: "Miksi mun aina pitää ajatella käytännöllisesti. Voisinpa kerrankin repäistä ja laittaa mitä mieleni tekee. Olla kerrankin nainen" Ja tosiaan, joskus olisi rentouttavaan lähteä ulos ajattelematta sitä, pystyykö imettämään tai onnistuuko lapsen kantaminen turvallisesti. Kissanainen sisälläni pelkää, että olen unohtanut sen. Tukahduttanut kaikkien niiden soseiden, kakkavaippojen ja vauvapyykkien alle, mitkä nykyään valtaavat arkeni.
Jopa niinä harvoina yksittäisinä iltoina, kun olen saanut vapauden lähteä ulos yksin Äiti ei ole jäänyt kiltisti kotiin odottamaan ja antanut Naisen tehdä välillä ratkaisuja puolestaan. Edelleen niissäkin hetkissä huomaan väkisin miettiväni vastuuta, jonka äidin rooli tuo mukanaan. Mietin kun hypisten mekkoa käsissäni: "voiko äiti-ihminen pukeutua tällaiseen?" tai kun sovitan jalkaani strassikoristeisia piikkikorkkareita : "pitäisikö kuitenkin laittaa jotain arkisempaa ja huomaamattomampaa?". "HUOH", Kissanainen tuhahtaa, ja mieleeni syöksyy inhoittava ajatus: Olenko hukannut sisäisen naiseni? Minusta on tullut tylsä. Säälittävä.
Nyt sisäinen äitini alkaa taas soimata vastaan: " Sinä olet äiti. Äidin kuuluu näyttää äidiltä. Kuuluu olla käytännöllinen ja vastuuntuntoinen pukeutumista myöten." Siinä, missä äiti päässäni paasaa esimerkillisyydestä ja järkevyydestä pukeutumisessa minusta tuntuu, että se yhä enemmässä määrin laajentaa reviiriään myös moraalin ja koko identiteettini alueelle. Onko todella niin, että kaikki mitä olen nyt ja tästä edespäin on tämä?
Olen äiti, se on imagoni, tavaramerkkini ja viitekehykseni. Äiti on kuka minä olen ja miksi minä toimin niin kuin toimin. Niinkö todella??
Olen usein huomannut, että Äiti on myös yleisin tekosyyni ja perusteluni kaikkeen. Syy kaikelle sille laiskuudelle, etten saa aikaiseksi huolehtia ulkonäöstäni tai mieti syömisiäni. Syy sille, jos ei viitsi jotakin. Usein kun työt eivät tunnu houkuttelevilta, ja viikkoja myöhemmin huomaan, ettei niitä ole edelleenkään hoidettu, käytän sen valttikortin (ainakin pääni sisällä perustelen valintaani): " en ole ehtinyt, koska olen äiti, ja minulla on niin paljon muita, tärkeämpiä asioita huolehdittavana." Silti tiedän, ettei se ole useinkaan totta, olen vain ollut laiska, ja saamaton.
Äiti on myös turvaverhoni, kaapu johon voin kääriytyä kun olen epävarma. Kun pelkään kadottaneeni naiseuteni, on helpompi vain turvautua äitiyteen. Kun en luota itseeni ja valintoihini naisena, turvaudun äitiin. Silloin minun ei tarvitse miettiä, mitä muut ajattelevat, teenkö itseni naurun alaiseksi tai onko asuvalintani hyvä - sen ei tarvitse olla mitään näistä. Riittää, että se sopii äidille.
Nyt purkaessani näitä ajatuksia värisen kauhusta! Onko tähän todella tultu? Minähän olen itsevarma nainen? Liikun säännöllisesti ja tehokkaasti, olen hoikka - kokoa 34/36, pidän yleisesti ottaen ulkonäöstäni ja viihdyn kauniissa vaatteissa. Lisäksi tiedän olevani hyvä ja rakastava äiti, toimin ja teen paljon erilaisia asioita lapseni kanssa ja itsekseni, pidän kiinni arjen rutiineista mutta varon urautumista, minulla on energiaa ja tunnen itseni yleisesti ottaen terveeksi ja hyvinvoivaksi. Mikä siis mättää? Miksi minun on niin vaikea astua ulos omalta mukavuusalueeltani? Enkö uskalla enää ottaa riskejä? Sitä se varmaankin on.
Äitiys on opettanut minulle vastuuntuntoa, käytännöllisyyttä ja järkevyyttä. Sen myötä olen alkanut ajatella asioita huomattavasti pitkäjänteisemmin, ajattelemaan asioita seurausten kannalta ja oppinut varautumaan aina kaikkeen. Lisäksi olen alkanut pelkäämään mitä suuremmassa määrin epäonnistumisia. En siinä mielessä, mitä ehkä voisi kuvitella, en pelkää kömmellyksiä tai hetken hölmöyksiä.
Äitiys on täynnä päivittäisiä epäonnistumisen hetkiä. Puuroa vaatteilla, kolhuja ja naarmuja, falskaavia kakkavaippoja ja huonostinukuttujen öiden jälkeisiä väsyneitä aamuja. Mielestäni tälläiset epäonnistumiset vain täydentävät äitiyttä, sillä hyvä äitiys on epätäydellisyyttä, oman vajavaisuutensa hyväksymistä ja virheistä oppimista.
Epäonnistuminen, jota pelkään on syvempää. Pelkään epäonnistumista ihmisenä. Identiteetin hukkaamista, oman persoonallisuuden kadottamista. Äidiksi tuleminen on avannut elämässäni uuden puhtaan sivun, jonka myötä olen muuttunut ihmisenä syvästi. Sen myötä on tullut tarve myös itsensä tutkiskeluun ja mahdollisuus identiteetin muutokseen. Vahvan äidin roolin alla muu identiteetin rakentaminen on vain jäänyt pahasti toisarvoiseksi. Ja jokainen hetki jolloin mietin itseäni ihmisenä, huomaan miettiväni itseäni äitinä. Äitiys kulkee mukanani kaikille elämäni osa-aluille, ja on vallitseva teema siinä mitä olen nyt.
Siksi pelkään nähdä itseni muussa roolissa. Pelkään etten ole enää tyytyväinen siihen mitä näen, mitä minusta on tullut. Pelkään että teen vääriä valintoja, enkä olekaan enää tyytyväinen loppu tulokseen. Myös roolini aktiiviurheilijana, on jäänyt äitiyden varjoon, ja huomaan väkisinkin ajattelevani tulevan "urani" urheilijana äitiyden kautta: "millainen urheilija olen? Jos olen hyvä urheilija olenko huono äiti? Mitkä ovat tavoitteeni, ja miten aion ne saavuttaa? Voinko saavuttaa ne äitinä? Olenko tyytyväinen siihen millainen minusta tulee urheilijana?" Vastaavat ajatukset pyörivät päässäni myös pukeutumiseen ja itsestä huolehtimiseen liittyen. Mietin hiusten huoltoon ja ihon hoitoon liittyviä asioita rinnakkain äitiyteen liittyvien tehtävien ja kulujen kanssa. Ja aina huomaan valitsevani parturiin menon sijasta käyttäväni rahani lasten vaatteisiin, leluihin ja muihin hyödykkeisiin. Mutta miltä sitten näytän? Mitä se kertoo minusta naisena? Olenko tyytyväinen siihen mitä näen? Vastaus: "olen äiti, näytän äidiltä. Ei hiuksilla tai kynsillä niin väliä, saatika sitten vaatteilla." Ja yhä sisäinen naiseni haluaa tilaa, kukoistaa ja olla esillä entiseen malliin. Ei aina äitiyden varjossa sinnitellen !
Nyt olen siis ilmeisesti kohtalaisen jumissa tässä yhdessä roolissa. En tiedä onko se ongelma, ja varmasti se on luonnollista, mutta ainakin se on haaste. Olen löytänyt luksuksen arjessa, ja oppinut tuomaan sisäisen naiseni esiin äitiyden viitekehyksissä, mutta vielä haluan oppia jotain lisää. Haluan oppia löytämään katkaisijan, jolla suljen hetkeksi pois päältä sisälläni tohisevan pullantuoksuisen kotiäidin kuvan ja annan vallan sivuun vetäytyneelle särmikkäälle ja hurmaavalle kissanaiselle.
Matkani Äitinä on vasta alussa, ja siksi olen itselleni armollinen. Ymmärrän, etten ole vielä ehkä valmis unohtamaan sitä roolia taka-alalle hetkeksikään. Mutta toivottavasti tulevaisuudessa dialogi ainakin näiden kahden erilaisen naisen välillä kehittyy paremmaksi, ja kumpikin oppii antamaan tilan toiselle ajan niin vaatiessa. Tie siihen on varmaankin pitkä ja mutkikas. Mutta nyt olen ainakin alussa. Tunnistanut ongelmani ja tunnustanut huoleni :D Jonakin päiväni katson taaksen ja hymyilen tälle haasteelle. Olen päässyt lopputulokseen jossa viihdyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti